• laura muutti profiilikuvansa 2 vuotta, 9 kuukautta sitten

  • Jo pikkutyttönä haaveilin olevani urheilija, ihan oikea sellainen. Veikkaan, että isänikin haaveili.. Harrastinkin noin kymmenen vuotta yleisurheilua pikkutyttönä. Juoksin ja hyppäsin pituutta. Kasvaessa, varttuessa, juoksin enää vain poikien perässä – lopetin yleisurheilun kokonaan. Kaduinko päätöstäni? En silloin. Unohdin koko yleisurheilun.

    Isäni yllyttämänä, hänen heittäessään haasteen minulle joskus kolme vuotta sitten : ”et juokse kuuttakymmentä metria alle kymppiin?”  Adidaksen SuperStar -tossut jalassa lähtöviivalle, isäni kellon kanssa valmiina, lapseni kannustamassa kentän reunalla (pikemminkin nauramassa), lähdin juoksemaan. Tossut meinas tippua jalasta, ja olin kuin norsu juoksukisoissa, katsoin vain eteeni tarkasti, koska ylitän sen maaliviivan ja tämän hölmöily saa loppua. Ylitin vihdoinkin, käännyin katsomaan isäni ilmettä, hän näytti yllättyneeltä. Juoksin alle kympin. Voitin haasteen. Joku voi ajatella, että no onpas hidas, koska huippunaisjuoksijat juoksevat 11 sekuntiin 100m. Jokainen voi kokeilla. Ikävä kyllä näitä aikoja ei voi verrata huippujuoksijoiden aikoihin, koska lähtökohdat ovat erilaiset.  He tekevät työkseen tätä koko ajan, itse vain kerran kokeilin. Kuitenkin, sen seurauksena aloin etsiä tarjontaa +30 vuotiaille suunnatusta yleisurheilusta. En edes tiennyt, löytyykö moisille ”vanhuksille” harrastustoimintaa sillä saralla. Löysin mitä hain. Se kipinä roihahti samantien liekeiksi.

    Aikuisurheilijaksi luetaan +30  mies tai nainen. Entinen veteraaniurheilija, joka särähtää korvaani edelleen. Liityin täytettyäni kolmekymmentä lähialueeni seuraan aikuisurheilijoihin ja olin ihan innoissani nuoruuden harrastuksesta, ja sen kipinän uudelleen syttymisestä. Porukka oli ihanaa ja pääsin hyvin sisälle toimintaan. Monella oli taustana monta vuotta aktiivista urheilua nuorempana, jonka jälkeen harrastukseen tuli syystä tai toisesta taukoa. Itselläni päätös lähteä takaisin kilpakentille oli harvinaisen helppo. Olen aina omannut todella vahvan kilpailuvietin, ja sen siivittämänä tämän rakastamani lajin pariin oli helppo palata.

    Se hetki koitti kaksi vuotta sitten, lähtöviivalla, asetuin telineisiin syksyisenä iltana yleispiikkarit jalassa, kaveri sekuntikello kädessään valmiina ottamaan aikaa 100 metrin juoksustani (viime satasesta 15 vuotta aikaa). Tunnen vieläkin sen jännityksen kehossani. Valmiit – nostin takapuoleni pystyyn ja tärisin. Hep – lähdin juoksemaan, niin kovaa kuin mahdollista. Kädet viuhtoi minne sattui, polvi ei noussut, loppua kohden kanta tippui maahan, asento tipahti alas. Ylitin maaliviivan, kauhusta kankeana, kuinka suorastaan p**ka olinkaan.

    Kahden lapsen syntymän jälkeen, olin ehkä hieman päästänyt itseni repsahtamaan, eikä tuo juoksuni ollut kovinkaan kehuttava. Kaverini innostamana kuitenkin lähdin mukaan vielä kokeilemaan juoksuani viestikisaan kotikentällämme. Sain lähtöosuuden 4x100m viestissä. Telineissä tärisin jännityksestä, oli kylmäkin. Se lupa tuli lähteä – kaarrejuoksu, voiko ihanampaa olla? Juoksu kulki hienosti ja sain kapulan seuraavalle juoksijalle. Olin niin innoissani etten tiennyt kuinka seisoisin tai olisin. Se tunne – en ikinä unohda sitäkään hetkeä.

    Muutamia yhteisiä treeneja muiden aikuisurheilijoiden kanssa, hieman lenkkeilyä, ja kappas – olinkin jo ilmoittautunut ensimmäisiin aikuisurheilijoiden SM-kilpailuihin. Jännitti niin pirusti. Otin lajeiksi 60m, pituus ja juoksin viestijoukkueessa 4x300m ankkuriosuuden. Sisimmässäni pelkäsin, että häpäisen itseni niissä kisoissa. Jos kaikki onkin aivan mielettömän hyviä ja olen itse ihan nolla. Itseni mollaaminen, vieläkin, on merkki kisojen lähenemisestä minussa. Kaveritkin sen huomaavat, ja ovat maininneet siitä monesti. Itseluottamus ei vain ole korkealla, olenhan vasta aloittanut tämän ihanuuden. Kilpailupäivä kuitenkin koitti, ajoin ystäväni kanssa kisapaikalle. Olin aivan kauheassa flunssassa. Nenä tukossa. Keuhkot tulessa. Mutta mukana vaikka pääpaketissa. Osallistumiset vahvistettu kisakansliaan, alkuerät 60m olivat alkamassa. Olin ensimmäisessä erässä. Meistä piti yksi tiputtaa pois, koska vain kahdeksan pääsi juoksemaan loppukilpailuun ja meitä oli yhdeksän. Ajallisesti hitain näistä kahdesta erästä joutuisi luovuttamaan leikin heti siihen. Tuli meidän erän vuoro. Pilliin vihellys. Sydän tykytti kurkusta ulos. Kämmenet olivat nihkeän hikiset. Nenä tukossa ja olo huono. Tämä ei voinut mennä hyvin. Pyssy pamahti, olin eräni toinen ja suoraan jatkoon. Etsin katsomosta perhettäni, näkivätkö he varmasti, pääsin jatkoon.

    Toisen erän juostua, tulostaululta huomasin olevani kolmanneksi nopein ja loppukilpailuun menossa hienosti. Perheenikin saapui paikalle katsomaan. Pillin vihellys – tuli jäätävä hiljaisuus halliin. Pyssy pamahti ja tuntui kuin jalkani olisi liimattu telineisiin. Näin kaikkien muiden seitsemän  juoksijan selän. Ei hyvä. Loppumetreillä kuulin lapseni kannustavan minua. Ylitin maaliviivan – neljäntenä. Pettymyksen nieltyäni, suoraan pituuspaikalle, nimenhuuto oli jo käynnissä. Kolme hyppykierrosta, jonka jälkeen käännetään järjestys niin, että vika hyppää ekana. Arvaatteko kuka oli kolmannen kierroksen jälkeen viimeinen, joka ”sai” aloittaa neljännen kierroksen : mä, kyllä! Se kiukku. Miten sen saisi kohdistettua siihen ponnistukseen? Tuskin minä ainakaan mitenkään. Viimeisellä kierroksella, ajattelin ettei ole enää mitään hävittävää. Ärsyttikin niin plajon. Lähdin liikkeelle ja ponnistin. Hyppäsin aikuisurheilija”uran”oman ennätykseni ja nousin kilpailun toiseksi viimeisellä hypylläni. Yksi sieltä vielä vikalla hypyllä tuli ohitseni mutta tulin N30 sarjan pituudessa pronssille. Elämäni ensimmäinen SM-mitali. Olin samalla niin pettynyt ja onnellinen, tukkoinen ja kiitollinen, että pillahdin itkuun. Olen aina ollut taistelijaluonne. Se ilmeni jälleen tuossa kisassa

    Illan join kuumaa ja psyykkasin itseni vielä seuraavan päivän viestikoitokseen. Juoksin kakkosjoukkueessa. Joukkueemme koostui eri-ikäisistä siten, että nuorin juoksi ankkuriosuuden. Lähtöasetelmathan olivat tietenkin joukkueemme nimensäveroisesti jo ennalta arvattu: kakkosjoukkue, joka ei voita ykkösjoukkuetta. NO, mepä yllätimme ja juoksimme pronssille. Se tunne on sanoin kuvaamattoman hieno, kun onnistut jossain, mitä ei todellakaan odoteta tapahtuvan. Se huuma. Se tunne. Tässä ollaan taas täysillä mukana. 60 metrin pettymys oli kääntynyt jo iloksi, ja jäipähän kilpailuvietin omaavalle jotakin hampaankoloon seuraavia kisoja ajatellen, koska nämähän vasta alkoivat tästä.

    Se tunne. Se on niin ihana tunne, etten voisi kuvitella enää ikinä olevan ilman sitä tunnetta. Voitontahto. Se voima, joka mielen valtaa sillä hetkellä. Jäin koukkuun siihen. Siitä lähtien olen tiennyt mitä haluan.

    Kadunko että junnuna lopetin? En. En vain ole nyt se haaveilemani huippu-urheilija. Olen kuitenkin aikuisurheilija. Kilpailen, joskus jopa liikakin ja väärissä paikoissa. Harjoittelen. Koen onnistumisia ja pettymyksiä. Nautin. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä sitä, mitä on aina halunnut tehdä. Ei koskaan!

     

  • laura rekisteröityi sivustolle 2 vuotta, 9 kuukautta sitten